luku 8 - william ja tiikerityttö
Kirjoittanut Dani
Se ei ollut helppoa, mutta hortoiltuaan hetken päämäärättömästi William viimein älysi katsoa maahan ja nähdä monet kymmenet jäljet maassa siinä mistä kaikki kylän miehet olivat marssineet. Maa oli pölyinen ja hiekka oli levittäytynyt kyseisen tien reunoille kun niin moni oli siitä kävellyt. Oli loppujen lopuksi helppo seurata marssijoiden reittiä, William uskoi kääntyvänsä oikeaan suuntaan joka risteyksessä, ja niinhän hän kääntyikin – kunnes alkoi vesisade.
”Ei sittisontiainen”, William mumisi ja yritti epätoivoisesti suojella hiuksiaan miesten käsilaukullaan. ”Miksi aina minä?”
Hän oli matkannut raskaiden laukkujensa ja reppujensa kanssa vasta puoli päivää ja hän oli totaalisen loppu – matka oli edennyt tuskaisen hitaasti. Miksi hän oli ottanut niin vähä evästä ja vettä mukaan? Hänen suutaan kuivasi, mutta hän ei uskaltanut hörpätä vettä sillä hän oli hörppinyt sitä aivan liikaa heti alkumatkasta.
Vesisade sai hiekan tasaantumaan tiellä, eikä William pystynyt enää jäljittämään marssijoita, mikä oli tietenkin epäonninen käänne, mutta juuri sillä hetkellä Williamia huoletti enemmän hänen hiuksensa.
Ukkonen jyrähti ja salama välkähti. William kiljaisi ja juoksi lähimmän puun alle suojaan. Puu sijaitsi T-mallisessa risteyksessä, eikä Williamilla ollut mitään hajua kumpaan suuntaan hänen pitäisi lähteä, joten hän pysytteli puun alla toivoen, että edes myrsky loppuisi ja jättäisi hänen kullanarvoiset hiuksensa rauhaan.
Hytistessään likomärkänä puun alla, hän äkisti näki polkua pitkin vasemmalta tulevan kärryn, joka oli kiinnitetty polkupyörän perään. Pyörää polki kaunis tiikerityttö, joka ähki ja puhki yrittäessään saada kärryt etenemään märällä hiekalla. Tyttö oli hyvin vaalea ja solakka. Ajatus välähti Williamin päähän heti.
Hän voisi liftata kyydin tuolta tytöltä! Matka sujuisi joutuisasti kärryjen kyydissä.
Hän alkoi heiluttamaan käsiään kuin mielipuoli ja pudotti kaikki matkalaukkunsa maahan.
Tiikerityttö huomasi hänet ja lopetti polkemisen päästyään hänen kohdalleen.
”Mitä sinä haluat?” tyttö kysyi epäluuloisesti, mikä Williamin mielestä oli aika töykeää.
”Et kaipaisi matkaseuraa?” William kysyi. ”Olen matkalla… eh…”, William yritti miettiä kuumeisesti mitä sanoisi. Hän ei halunnut paljastaa olevansa matkalla pääkaupunkiin sotilaskoulutukseen, koska tyttö varmasti kyseenalaistaisi miksi hän ei mennyt muiden kylänmiehien kanssa ja pitäisi häntä kuitenkin sotakarkurina. Joten hän vain sanoi: ”Olen matkalla pääkaupunkiin, Kostamukseen. Etsimään… öö, töitä! Jo vain! Töitä!”
Tiikerityttö katsoi häntä epäilevästi.
”Oletko menossa samaan suuntaan?” William kysyi.
Tyttö nyökkäsi hitaasti.
William hihkaisi innoissaan. ”Loistavaa! Millä asialla sinä liikut?”
”Etsin töitä”, tyttö totesi. Williamilla oli heiveröinen tunne siitä, että tiikerityttö valehteli, mutta koska William osittain valehteli itsekin, hän ei viitsinyt alkaa tenttaamaan sen tarkemmin tytön aikeita.
”Sehän on… kivaa. Voisimme matkata yhdessä”, William ehdotti toistamiseen, mutta tyttö vain tuijotti häntä hivenen ärtyneen näköisesti.
”Parempi kun matkaan yksin”, tiikerityttö sanoi.
”Loistavaa! Voimme matkata yhdessä yksin. Vannon, että et edes huomaa minua. Olen hiljainen kuin hiiri!”
”Epäilen”, tiikerityttö sanoi. ”Näytät inisijältä.”
”Miltä?” William kysyi närkästyneenä.
”Sellaiselta joka valittaa joka asiasta.”
”Minä en todellakaan valita joka asiasta!”
Tiikerityttö siristi silmiään ja William huomasi, että ne olivat jäänsiniset ja jotenkin läpitunkevat. Vaikka silmät olivat kauniit, ne saivat Williamin olon epämukavaksi.
”Kiitos, mutta ei kiitos”, tiikerityttö sanoi ja aikoi lähteä polkemaan uudestaan, mutta pysähtyi kun William lankesi polvilleen sormet ristittynä rukoukseen.
”Ole kiltti, neito, älä jätä minua tänne! En ikinä selviä pääkaupunkiin yksin! Minä anelen! Voin vaikka polkea pyörää tässä sateessa! Tai no, en välttämättä, ellet sinä halua pitää sateenvarjoa pääni yllä. Vaikka toisaalta, hiukseni saattavat jo olla pilalla muutenkin. Joka tapauksessa, ole kiltti ja ota minut mukaan! Et kadu sitä, vannon!”
Tiikerityttö huokaisi syvään ja sanoi: ”Kyytin sitten, et halua olla sen puun alla.”
”Miksen?” William ihmetteli.
”Hölmö! Puut toimivat loistavina ukkosenjohdattimina, mitä luulet tapahtuvan kun salama iskee siihen ja seisot sen alla?”
William keräsi kimpsunsa ja kampsunsa ja loikkasi kärryjen kyytiin nopeammin kuin kukaan voisi sanoa ”salama”.
Tyttö polkaisi pyörän liikkeelle ja mumisi itsekseen jotain, mistä William ei saanut selvää.
”Mikä on nimesi?” William kysyi.
”Cindy.”
”Hei, Cindy. Olen William. Hauska tutustua.”
”Lupasit olla hiljaa kuin hiiri. Minun pitää keskittyä.” Cindyn sanat olivat hivenen raskaita, sillä hän oli hengästynyt polkemisesta.
”Aivan, totta kai. Kiitos kyydistä, Cindy.”
”Ei tämä ole kyyti”, Cindy tuhahti. ”Sinä poljet sateen lakattua.”
Voi kentaurien mätäparrat, William ajatteli.
Jos William olikin luullut, että käveleminen painavien laukkujen ja reppujen kanssa oli rankkaa, muuttui hänen mielensä alta aikayksikön kun Cindy passitti hänet polkupyörän päälle vetämään kärryjä.
Sateen lakattua ilma oli kostea ja viileä, eikä se tehnyt Williamin oloa yhtään paremmaksi. Hän oli litimärkä, hytisi kylmästä, mutta onnistui silti jotenkin kuin ihmeen kaupalla hikoilemaan. Hänen upeat, kauniit hiuksensa olivat pilalla ja roikkuivat märkinä ja pötköiksi muotoutuineina, koska niissä oli ollut niin paljon lakkaa eikä sadevesi itsessään riittänyt huuhtomaan kaikkea sitä pois hänen hiuksistaan.
William ähki ja puhki polkiessaan ja vilkaisi taaksensa Cindyyn. Tiikeritytön kauniit, pitkät platinablondit hiukset näyttivät hyvältä jopa märkinä. Cindy torkkui kärryillä kaikkien Williamin ja omien tavaroidensa keskellä.
”Kehtaakin nukkua kun minä aherran täällä niska limassa”, William mutisi, ikään kuin ei olisi itse nukkunut kuin tukki sen aikaa, kun Cindy oli polkenut. Oli suoranainen ihme, että hän oli onnistunut nukkumaan, sillä William oli niin tottunut pehmeään sänkyyn. Pomppivat ja kolisevat kärryt eivät olleet lähelläkään pehmeää sänkyä ja kyllä sen huomasi – Williamin selkä oli jumissa samalla tavalla kuin silloin kun hän sammui kovalle lattialle juotuaan liikaa.
”Olet onnettoman hidas polkemaan”, kuului Cindy sanovan hänen takaansa. ”Ja oletko katsonut edes karttaan koko sinä aikana jonka olet polkenut?”
William ei todellakaan ollut katsonut karttaan. Hitto, hän ei edes ollut varma osaisiko lukea karttaa – hän ei ollut ikinä varsinaisesti kokeillut.
”Olisi pitänyt arvata”, Cindy tuhahti kun William ei vastannut hänelle mitään ja nousi istumaan kärryillä. ”Olet varmaan eksyttänyt meidät. Miehet! Heistä on aina vain harmia. Pitäisi itse tehdä kaikki.”
”Anteeksi! mutta tuo oli jo vallan töykeää”, William nurisi. ”Ei minusta ole harmia. Katsos, tuossa on tuollainen kotkan mallinen kivipatsas. Jos viitsisit katsoa karttaan, huomaisit varmasti, että olemme oikealla polulla, sillä minulla on pettämätön suuntavaist–”
”Olemme ohittaneet risteyksemme aikoja sitten”, Cindy sanoi heilutellen karttaa Williamille. ”Meidän pitää kääntyä takaisin.”
”Et ole tosissasi!” William parahti. ”En taatusti lähde polkemaan takaisin päin! Hikoilu ei sovi minulle. Polje sinä.”
Cindy siristi silmiään Williamille. ”Jos jatkamme eteenpäin, joudumme suolle. Sitäkö haluat?”
No ei, ei William sitä halunnut.
”Jaa, no kai me sitten käännymme takaisin”, William mutisi ja mietti saisiko puolikuivat hiukset solmittua kiinni tyylikkäästi siksi aikaa, että he pääsisivät johonkin majataloon.
”Ei nyt”, Cindy sanoi. ”Yövymme tässä, kohta on pimeää.”
Williamin alahuuli alkoi väpättämään. ”T-tässä? Keskellä metsää? Mitä jos meidän kimppuumme hyökkää ryövärit?”
”Se on sen ajan ongelma”, Cindy tuumasi. ”Huomenna heti auringonnousun aikaan me lähdemme takaisin päin. Toivottavasti huomenna paistaa aurinko, se voisi kuivattaa tiet ja helpottaa etenemisestä.”
”Muta auringossakin tulee hiki!” William valitti. ”Minä haluan majatalon, kylvyn ja aamupalan ja–”
”Shh!” Cindy sihisi. ”Hiljaa kuin hiiri, muistatko?”
William mutristi huuliaan. Kuka tämä tyttö luuli olevansa, pomottaa häntä nyt näin? Cindy oli erittäin tiukka ja suorapuheinen, eikä hän liiemmin tuntunut piittaavan Williamista, mikä oli lievä järkytys Williamille, sillä olihan Katherinekin pitänyt hänestä! Ja Keira, hänen rakastava äitinsä, oli pitänyt hänestä niin hyvää huolta! Mikä siis risoi Cindyä, Williamhan oli hyvin rakastettava koirapoika.
Hänen mielessään ei kuitenkaan käynyt, että Keira oli saattanut rakastaa häntä liikaakin ja hemmotella hänet pilalle. Se paistoi Williamista kilometrien päähän, että hän ei ollut joutunut tekemään sekuntiakaan töitä elämässään ja juuri se saattoi olla syy miksi Cindy ei pitänyt hänestä: hänestä huokui laiskuus.
William ei tiennyt, mitä kaikkea Cindy oli käynyt läpi ja mikä hänen tarinansa oli, mutta William oli päättänyt, että Cindy oli tiukkapipoinen nipottaja eikä hän ainakaan pitäisi Cindystä yhtään sen enempää kuin Cindykään piti hänestä.
”Ei sittisontiainen”, William mumisi ja yritti epätoivoisesti suojella hiuksiaan miesten käsilaukullaan. ”Miksi aina minä?”
Hän oli matkannut raskaiden laukkujensa ja reppujensa kanssa vasta puoli päivää ja hän oli totaalisen loppu – matka oli edennyt tuskaisen hitaasti. Miksi hän oli ottanut niin vähä evästä ja vettä mukaan? Hänen suutaan kuivasi, mutta hän ei uskaltanut hörpätä vettä sillä hän oli hörppinyt sitä aivan liikaa heti alkumatkasta.
Vesisade sai hiekan tasaantumaan tiellä, eikä William pystynyt enää jäljittämään marssijoita, mikä oli tietenkin epäonninen käänne, mutta juuri sillä hetkellä Williamia huoletti enemmän hänen hiuksensa.
Ukkonen jyrähti ja salama välkähti. William kiljaisi ja juoksi lähimmän puun alle suojaan. Puu sijaitsi T-mallisessa risteyksessä, eikä Williamilla ollut mitään hajua kumpaan suuntaan hänen pitäisi lähteä, joten hän pysytteli puun alla toivoen, että edes myrsky loppuisi ja jättäisi hänen kullanarvoiset hiuksensa rauhaan.
Hytistessään likomärkänä puun alla, hän äkisti näki polkua pitkin vasemmalta tulevan kärryn, joka oli kiinnitetty polkupyörän perään. Pyörää polki kaunis tiikerityttö, joka ähki ja puhki yrittäessään saada kärryt etenemään märällä hiekalla. Tyttö oli hyvin vaalea ja solakka. Ajatus välähti Williamin päähän heti.
Hän voisi liftata kyydin tuolta tytöltä! Matka sujuisi joutuisasti kärryjen kyydissä.
Hän alkoi heiluttamaan käsiään kuin mielipuoli ja pudotti kaikki matkalaukkunsa maahan.
Tiikerityttö huomasi hänet ja lopetti polkemisen päästyään hänen kohdalleen.
”Mitä sinä haluat?” tyttö kysyi epäluuloisesti, mikä Williamin mielestä oli aika töykeää.
”Et kaipaisi matkaseuraa?” William kysyi. ”Olen matkalla… eh…”, William yritti miettiä kuumeisesti mitä sanoisi. Hän ei halunnut paljastaa olevansa matkalla pääkaupunkiin sotilaskoulutukseen, koska tyttö varmasti kyseenalaistaisi miksi hän ei mennyt muiden kylänmiehien kanssa ja pitäisi häntä kuitenkin sotakarkurina. Joten hän vain sanoi: ”Olen matkalla pääkaupunkiin, Kostamukseen. Etsimään… öö, töitä! Jo vain! Töitä!”
Tiikerityttö katsoi häntä epäilevästi.
”Oletko menossa samaan suuntaan?” William kysyi.
Tyttö nyökkäsi hitaasti.
William hihkaisi innoissaan. ”Loistavaa! Millä asialla sinä liikut?”
”Etsin töitä”, tyttö totesi. Williamilla oli heiveröinen tunne siitä, että tiikerityttö valehteli, mutta koska William osittain valehteli itsekin, hän ei viitsinyt alkaa tenttaamaan sen tarkemmin tytön aikeita.
”Sehän on… kivaa. Voisimme matkata yhdessä”, William ehdotti toistamiseen, mutta tyttö vain tuijotti häntä hivenen ärtyneen näköisesti.
”Parempi kun matkaan yksin”, tiikerityttö sanoi.
”Loistavaa! Voimme matkata yhdessä yksin. Vannon, että et edes huomaa minua. Olen hiljainen kuin hiiri!”
”Epäilen”, tiikerityttö sanoi. ”Näytät inisijältä.”
”Miltä?” William kysyi närkästyneenä.
”Sellaiselta joka valittaa joka asiasta.”
”Minä en todellakaan valita joka asiasta!”
Tiikerityttö siristi silmiään ja William huomasi, että ne olivat jäänsiniset ja jotenkin läpitunkevat. Vaikka silmät olivat kauniit, ne saivat Williamin olon epämukavaksi.
”Kiitos, mutta ei kiitos”, tiikerityttö sanoi ja aikoi lähteä polkemaan uudestaan, mutta pysähtyi kun William lankesi polvilleen sormet ristittynä rukoukseen.
”Ole kiltti, neito, älä jätä minua tänne! En ikinä selviä pääkaupunkiin yksin! Minä anelen! Voin vaikka polkea pyörää tässä sateessa! Tai no, en välttämättä, ellet sinä halua pitää sateenvarjoa pääni yllä. Vaikka toisaalta, hiukseni saattavat jo olla pilalla muutenkin. Joka tapauksessa, ole kiltti ja ota minut mukaan! Et kadu sitä, vannon!”
Tiikerityttö huokaisi syvään ja sanoi: ”Kyytin sitten, et halua olla sen puun alla.”
”Miksen?” William ihmetteli.
”Hölmö! Puut toimivat loistavina ukkosenjohdattimina, mitä luulet tapahtuvan kun salama iskee siihen ja seisot sen alla?”
William keräsi kimpsunsa ja kampsunsa ja loikkasi kärryjen kyytiin nopeammin kuin kukaan voisi sanoa ”salama”.
Tyttö polkaisi pyörän liikkeelle ja mumisi itsekseen jotain, mistä William ei saanut selvää.
”Mikä on nimesi?” William kysyi.
”Cindy.”
”Hei, Cindy. Olen William. Hauska tutustua.”
”Lupasit olla hiljaa kuin hiiri. Minun pitää keskittyä.” Cindyn sanat olivat hivenen raskaita, sillä hän oli hengästynyt polkemisesta.
”Aivan, totta kai. Kiitos kyydistä, Cindy.”
”Ei tämä ole kyyti”, Cindy tuhahti. ”Sinä poljet sateen lakattua.”
Voi kentaurien mätäparrat, William ajatteli.
Jos William olikin luullut, että käveleminen painavien laukkujen ja reppujen kanssa oli rankkaa, muuttui hänen mielensä alta aikayksikön kun Cindy passitti hänet polkupyörän päälle vetämään kärryjä.
Sateen lakattua ilma oli kostea ja viileä, eikä se tehnyt Williamin oloa yhtään paremmaksi. Hän oli litimärkä, hytisi kylmästä, mutta onnistui silti jotenkin kuin ihmeen kaupalla hikoilemaan. Hänen upeat, kauniit hiuksensa olivat pilalla ja roikkuivat märkinä ja pötköiksi muotoutuineina, koska niissä oli ollut niin paljon lakkaa eikä sadevesi itsessään riittänyt huuhtomaan kaikkea sitä pois hänen hiuksistaan.
William ähki ja puhki polkiessaan ja vilkaisi taaksensa Cindyyn. Tiikeritytön kauniit, pitkät platinablondit hiukset näyttivät hyvältä jopa märkinä. Cindy torkkui kärryillä kaikkien Williamin ja omien tavaroidensa keskellä.
”Kehtaakin nukkua kun minä aherran täällä niska limassa”, William mutisi, ikään kuin ei olisi itse nukkunut kuin tukki sen aikaa, kun Cindy oli polkenut. Oli suoranainen ihme, että hän oli onnistunut nukkumaan, sillä William oli niin tottunut pehmeään sänkyyn. Pomppivat ja kolisevat kärryt eivät olleet lähelläkään pehmeää sänkyä ja kyllä sen huomasi – Williamin selkä oli jumissa samalla tavalla kuin silloin kun hän sammui kovalle lattialle juotuaan liikaa.
”Olet onnettoman hidas polkemaan”, kuului Cindy sanovan hänen takaansa. ”Ja oletko katsonut edes karttaan koko sinä aikana jonka olet polkenut?”
William ei todellakaan ollut katsonut karttaan. Hitto, hän ei edes ollut varma osaisiko lukea karttaa – hän ei ollut ikinä varsinaisesti kokeillut.
”Olisi pitänyt arvata”, Cindy tuhahti kun William ei vastannut hänelle mitään ja nousi istumaan kärryillä. ”Olet varmaan eksyttänyt meidät. Miehet! Heistä on aina vain harmia. Pitäisi itse tehdä kaikki.”
”Anteeksi! mutta tuo oli jo vallan töykeää”, William nurisi. ”Ei minusta ole harmia. Katsos, tuossa on tuollainen kotkan mallinen kivipatsas. Jos viitsisit katsoa karttaan, huomaisit varmasti, että olemme oikealla polulla, sillä minulla on pettämätön suuntavaist–”
”Olemme ohittaneet risteyksemme aikoja sitten”, Cindy sanoi heilutellen karttaa Williamille. ”Meidän pitää kääntyä takaisin.”
”Et ole tosissasi!” William parahti. ”En taatusti lähde polkemaan takaisin päin! Hikoilu ei sovi minulle. Polje sinä.”
Cindy siristi silmiään Williamille. ”Jos jatkamme eteenpäin, joudumme suolle. Sitäkö haluat?”
No ei, ei William sitä halunnut.
”Jaa, no kai me sitten käännymme takaisin”, William mutisi ja mietti saisiko puolikuivat hiukset solmittua kiinni tyylikkäästi siksi aikaa, että he pääsisivät johonkin majataloon.
”Ei nyt”, Cindy sanoi. ”Yövymme tässä, kohta on pimeää.”
Williamin alahuuli alkoi väpättämään. ”T-tässä? Keskellä metsää? Mitä jos meidän kimppuumme hyökkää ryövärit?”
”Se on sen ajan ongelma”, Cindy tuumasi. ”Huomenna heti auringonnousun aikaan me lähdemme takaisin päin. Toivottavasti huomenna paistaa aurinko, se voisi kuivattaa tiet ja helpottaa etenemisestä.”
”Muta auringossakin tulee hiki!” William valitti. ”Minä haluan majatalon, kylvyn ja aamupalan ja–”
”Shh!” Cindy sihisi. ”Hiljaa kuin hiiri, muistatko?”
William mutristi huuliaan. Kuka tämä tyttö luuli olevansa, pomottaa häntä nyt näin? Cindy oli erittäin tiukka ja suorapuheinen, eikä hän liiemmin tuntunut piittaavan Williamista, mikä oli lievä järkytys Williamille, sillä olihan Katherinekin pitänyt hänestä! Ja Keira, hänen rakastava äitinsä, oli pitänyt hänestä niin hyvää huolta! Mikä siis risoi Cindyä, Williamhan oli hyvin rakastettava koirapoika.
Hänen mielessään ei kuitenkaan käynyt, että Keira oli saattanut rakastaa häntä liikaakin ja hemmotella hänet pilalle. Se paistoi Williamista kilometrien päähän, että hän ei ollut joutunut tekemään sekuntiakaan töitä elämässään ja juuri se saattoi olla syy miksi Cindy ei pitänyt hänestä: hänestä huokui laiskuus.
William ei tiennyt, mitä kaikkea Cindy oli käynyt läpi ja mikä hänen tarinansa oli, mutta William oli päättänyt, että Cindy oli tiukkapipoinen nipottaja eikä hän ainakaan pitäisi Cindystä yhtään sen enempää kuin Cindykään piti hänestä.